Sivut

perjantai 20. helmikuuta 2015

Rauhaa, työrauhaa



Työpaikan tunnelma vaikuttaa olennaisesti kaikkeen, mitä työpaikalla tapahtuu. Ja varsinkin siihen, tapahtuuko mitään. Viime aikoina olen miettinyt paljon työrauhaa, työkavereita, työympäristöä ja tunnelmaa, ja niiden vaikutusta oman työni tekemiseen.

Monet käsityöläiset ovat yrittäjiä ja samalla myös yrityksensä ainoita työntekijöitä. Käsityöläisen työ on siis usein yksinäistä. Samoin voi olla taiteilijan. Väitän, että kaikki luovan työn tekijät kuitenkin tarvitsevat sen yksinäisyyden, oman tilan, hiljaisuuden ja rauhan tehdä omaa työtä. Käsityötä tai ajatustyötä, ylityötä tai turhaa työtä. Kaikki työ vaatii rauhan. Samalla käsityöläinen tai taiteilija tarvitsisi kollegoistansa vertaistukea ja vilkkaan sosiaalisen verkoston tullakseen huomatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Siihen auttaa tietenkin näyttelyissä, kulttuuritapahtumissa, messuilla, kursseilla ja muissa riennoissa käyminen, mutta eniten siihen nykypäivänä auttaa internet ja etenkin sosiaalinen media. Jos et ole netissä, et ole olemassa. Ja sepä se onkin hyvä asia. Tiettyyn rajaan asti.

Jos mietin omia työn tekemisen tapojani, en kestäisi jatkuvaa häiriötä keneltäkään ihmiseltä. En kertakaikkiaan pystyisi keskittymään mihinkään, jos vieressä koko ajan joku pälättäisi turhia asioita, kuikuilisi selän takana, lainaisi tavaroita, kuuntelisi surkeaa musiikkia tai muuten häiritsisi aina uudestaan ja uudestaan. Tällainen työrauhan rikkoja olisi varmasti missä tahansa työpaikassa sellainen ihminen, jonka lähestyessä työkaverit hiljaksiin piiloutuisivat omiin koloihinsa, ettei tarvitsisi olla tekemisissä rasittavan rauhanrikkojan kanssa.

Minun työhuoneessani ei ole rauhanrikkojia, ei rasittavia ihmisiä, eikä turhanpälisijöitä. Mutta siellä on älypuhelin. Siellä on some. Vähintään tunnin välein on katsottava face, insta, watsappi, sähköposti, firman sähköposti, tekstiviestit. Ja monella vielä paljon muuta.

Väitän, etten ole ainoa, jonka työtä häiritsee kone. Älypuhelin, läppäri, tabletti, mikä tahansa. Väitän, että muidenkin työhuoneissa on rasittava rauhanrikkoja, joka vaatii lähes jatkuvan huomion. Face, insta, watsappi, sähköposti, tekstiviestit. Rauhanrikkojalle pitäisi sanoa reippaasti ja rehellisesti, että voisitko ystävällisesti olla hiljaa, minä yritän keskittyä. Mutta kun ei raaski. Mutta kun on jo tullut tavaksi. Face, insta, watsappi, sähköposti, tekstiviestit. Kun tämä on niin kätevä, kaikki käden ulottuvilla. Face, insta, watsappi, sähköposti, tekstiviestit.

Rauhanrikkoja ei jää pelkästään töihin. Se ei ole sellainen työkaveri, josta pääsee eroon kun työpaikan ovi lyödään perässä kiinni. Ehei, se tulee mukaan kotiin, harrastuksiin, autoihin ja busseihin, ja tekee nopeasti elämästä pelkkiä kosketusnäyttöjä, tilapäivityksiä, tykkäämisiä ja puhelimella hätäisesti otettuja, tärähtäneitä ja huonolaatuisia kuvia. Onko meillä laatuaikaa ilman rauhanrikkojia? Onko meillä ylipäätään enää mitään aikaa?

Käsi sydämellä, kenen teistä on joskus tehnyt mieli viskata älypuhelin seinään? Ja läppäri hyvällä vauhdilla perässä? Toivottavasti kaikkien. Minun ainakin on, useasti. Voin suoraan tunnustaa, että kärsin ajoittain järkyttävästä puhelinkammosta, mikä ei ole yrittäjälle kovin viisas tauti, mutta näin se vaan on. Tuijotan puhelinta kammoksuen, ajatuskin siitä, että olen aina ja kaikkialla kaikkien tavattavissa on ahdistava. Face, insta, watsappi, sähköposti, tekstiviestit. Pidän puhelinta suurimman osan ajasta äänettömällä, koska en kestä sitä jumalatonta pimputusta. Pimpimpimpommm. Tekstiviesti. Plip, plip, plip. Face-ilmoitukset. Plimm. Sähköposti. Plimm. Toinen. Face, insta, watsappi, sähköposti, tekstiviestit. Voi hyvä luoja, enkö minä pääse tuosta eroon?



Pääsen. Siinä vastaus. Ja siinä myös tämän vuoden missioni. Oman työ- ja mielenrauhani palauttaminen. En vielä tiedä, miten ratkaisen tämän missioni kaikki ongelmat, jotka ovat ihan itse keksittyjä, esimerkiksi se, etten sitten enää ole jatkuvasti työsähköpostilla asiakkaiden tavoitettavissa. Tai etten viidessä minuutissa näe siskoni viestejä tai en pääse vartin välein näkemään, mistä koko maailma tykkää.

Tänä viikonloppuna laitetaan rauhanrikkojat piiloon. Jos ette kykene piilottamaan älyänne koko viikonlopuksi, niin ehkä edes yhdeksi illaksi. 
Lähtekää ulos, leipokaa leipä, puhukaa toisillenne, pelatkaa lautapeliä, lukekaa kirja. Tehkää hyvää ruokaa, siivotkaa talo, peskää auto tai maalatkaa taulu. Tai neulokaa sukat! 
Maailman tykkäämiset voivat yhden illan odottaa.

Älyvapaata viikonloppua!

[Sarita tykkää tästä]

tiistai 10. helmikuuta 2015

Villasukkavipinää


Heippa!

Olen Sarita, ja tämän uuden vuoden alkajaisiksi hyppäsin Iriksen assariksi taitaentehty.fi – blogiin. 

Olen... voi jukra, mitä minä mahdankaan olla! En ole ihan varma edes itse, mutta koulutukseltani olen kultaseppä-artesaani ja ympäristönhoitaja. Lisäksi minulla on värikäs kokoelma yliopisto-opintoja, kirjoittajakoulutusta ja useampi vuosi kuvataidekoulutusta. Olen koruntekijä, sitä olen ennen kaikkea, mutta ehdottomasti enemmän käsityöläinen kuin taiteilija, enemmän taiteilija kuin kultaseppä, ja kuitenkin enemmän kultaseppä kuin askartelija. Lisäksi olen myös opettaja, vedän erilaisia korunvalmistuskursseja, jotka painottuvat paitsi monipuolisten tekniikoiden hallintaan, myös oppilaiden omaan luovuuteen, eikä valmiiden mallien kopioimiseen. Olen monipuolinen käsillä tekijä, enkä koskaan kyllästy opettelemaan uusia tekniikoita, jotka liittyvät, tai voisivat liittyä, tai jotka voin väkisin liittää, korunvalmistukseen. Näistä epämääräisistä lähtökohdista pyöritän tällä hetkellä omaa yritystäni O-Ou ARTia.

Tarinoin teille silloin tällöin täällä blogissa ja taitaentehty.fi:n facebook-sivuilla. Toivottavasti vihdyt tarinoideni parissa!

Tarinointi on aina hyvä aloittaa jostakin hyvin rakkaasta asiasta, varsinkin näin ystävänpäivän lähestyessä. Niinpä aionkin kirjoittaa villasukista!

Olen nimittäin melko vakuuttunut, että villasukka on ihmisen paras ystävä. Tai ehkä kuitenkin se toiseksi paras, koirat pitävät oikeutetusti ensimmäistä sijaa. Villasukka on pehmeä, aito ja sympaattinen. Villasukka piilottaa pieniä lahjoja ja pitää termospullon kuumana. Suomalaisia villasukkia lähetetään lahjoiksi ja viedään tuliaisiksi ympäri maailman, varmasti tuhansia pareja vuodessa. Villasukka tekee myös hyväntekeväisyyttä, niitä neulotaan lapsille ja aikuisille sairaaloihin, turvakoteihin, ulkomaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Villasukista on siis moneksi.

Tosin villasukkien tekeminen on sellainen taito, jonka salat eivät kaikille avaudu. Esimerkiksi minä, pärjään kyllä melko hyvin monenlaisten työkalujen kanssa moottorisahasta neulaviilaan, mutta kun käteeni lyödään neulepuikot, osaan käyttää niitä ainoastaan käsin maalattujen puuhelmieni kuivattamiseen. Yhteen puikkoon mahtuu mukavasti parikymmentä helmeä, ja puikoilla on helppo pitää maalaus- ja lakkausjärjestys oikein. Samoin neuleohjeet ovat minulle bittikieltä, johon takuulla tarvitaan jokin salainen avain, jolla koodi muuttuu ymmärrettäväksi. 1o2n2spuikolle1o1n. Ei. 2o2nlangankiertopuikolle2o2n. Ei. Se on kieli, jota ei tunne edes Googlen kääntäjä.

Tunnustan, että olen joskus yläasteen käsityötunnilla neulonut yhden kokonaisen villasukan. Tekele muistutti sellaista paljon leikitettyä koiran pehmolelua, jonka täytevanusta on puolet revitty irti. Tunnustan myös sen, että sen toisen sukan neuloi rakas mummuni. Se oli täydellinen. Käsityön opettaja tuskin huomasi eroa tässä sukkaparissa, vai mitä luulette?

No, tästä huolimatta, tai ehkä juuri tämän vuoksi, olen täysin villasukkahullu ja villasukkien suurkuluttaja. Minulla on niitä yli 50 paria. On lyhyitä ja pitkiä, yksivärisiä ja raidallisia, kuvioneuleita, ohuita ja paksuja, enemmän ja vähemmän parsittuja. Käytän niitä kesät talvet, joskus useampia päällekkäin. Näin varsinkin vanhan talon sisätiloissa talvisaikaan. Onneksi voi välillä käydä ulkona lämmittelemässä varpaita.

Tietysti villasukista, kuten muistakin vaatteista, itselle asettuu aina se lemppari. Omat lempparini ovat kaikki työsukkani, jotka jatkuvasta pesusta huolimatta ovat täynnä gessoa, akryyliä, monen väristä pigmenttiä, öljyväriä ja pellavaöljyä. Niistä löytyy tarina, ja niistä löytyy muisto. Osa niistä on tietysti vielä ystävien tai sukulaisten neulomia, joten sukkiin liittyy usein myös ajatus jostakin ihmisestä. Monia kerroksia on neulottu yhteen sukkapariin.


Näiden lämpöisten ajatusten myötä haluan toivottaa teille kaikille oikein hyvää ystävänpäivää, sukista riippumatta. Muistakaa ystäviänne, ei vain ystävänpäivänä, vaan ihan aina ja jatkuvasti, ja ehdottomasti joskus myös villasukilla. Siihen ei koskaan ole väärää aikaa, mutta näin, kun vielä on talven hämäränhyssyä jäljellä, villasukissa on ihan erityistä lämpöä. Sitäpaitsi, hyvät ystävät ovat kuin laadukas ja kestävä villasukkapari. Ei haittaa, vaikka toinen olisi hieman eri muotoinen, vähän eri värinen, vähän enemmän parsittu, vähän useammin pesty. Yksi sukka voi lämmittää, mutta tosi lämpö tulee ainoastaan kahdesta. Samasta tai eriparista.

Ihanaa ystävänpäivää! 

(Tämän kuvan lainasin verkkokaupasta, koska nämä tällaiset puuttuvat kokoelmastani ja nämä vaan ovat yksinkertaisesti NIIIN SIISTIT! Sukkien valmistaja on Piritta)